tiistai 31. toukokuuta 2011

Eoin Colfer: Artemis Fowl

Luin jokin aika sitten Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjan erästä artikkelia varten. Myös uusin sarjan kirjoista on odottanut jo jonkin aikaa luettavien kirjojen pinossa. Minulle tulikin mieleen, että voisi olla hauskaa pitkästä aikaa lukea kaikki Artemikset alusta alkaen. Osan kirjoista olenkin lukenut vain kerran, ja luulen, että joku kirjoista on tainnut jäädä kokonaan lukemattakin.

Artemis Fowl kertoo 12-vuotiaasta lapsinerosta, Artemis Fowlista, joka aikoo palauttaa sukunsa rahat rikollisella ja mielikuvituksellisella keinolla. Hän aikoo ottaa vangikseen keijun, josta sitten pyytää lunnaita. Artemis on nimittäin saanut selville, että keijuja todella on olemassa. Lisäksi hänen onnistuu hankkia käsiinsä keijujen Kirja, johon on koottu kaikki keijujen tieto.

Keijut ovat ovelia ja heidän teknologiansa on paljon ihmistä edellä, mutta Aremiksen aivoille eivät hekään näytä voivan mitään. Vaikka Artemis onkin nerokas ja näsäviisas, hän ei silti ole mielestäni missään vaiheessa mitenkään ärsyttävä hahmo. Ehkä hänen vähäeleinen ja vanhahtava tyylinsä tekee hänestä jotenkin miellyttävämmän tyypin.

Myös muut Artemis Fowl -kirjan henkilöt ovat hauskoja ja persoonallisia. Vai mitä pidätte varastelevasta kääpiöstä, joka kaivautuu maan läpi syömällä maa-ainesta ja päästämällä sen sitten toisesta päästä ulos. Ilmiö toimii myös hyvänä aseena, jos joku yrittää hyökätä kääpiön kimppuun takaapäin. Kirja sopii siis lapsenmielisille lukijoille.

Artemis Fowl oli paljon napakammin ja viihdyttävämmin kirjoitettu kuin muistinkaan. Se on myös aika lyhyt ja nopealukuinen, vaikka sarjan osien paksuus onkin kasvanut uusien kirjojen myötä. Kirjoja on suomennettu nyt seitsemän, ja niiden lisäksi on ilmestynyt vielä yksi, Salaiset kansiot -kirja, joka sisältää kaikenlaista tietoa keijuista. Seuraavana lukuvuorossa on sarjan toinen osa, Artemis Fowl – tehtävä pohjoisessa.

Lukunäyte sivulta 43:
Holly veti virkapuvun ylleen, kiskoi maanvihreän haalarin vetoketjun leukaan asti ja kiinnitti kypärän hihnan. HALTiJan univormut olivat hienoja nykyään. Eri maata kuin ne leikki-irlantilaiset pellevetimet, joita heidän oli ennen pitänyt käyttää. Solkikengät ja polvihousut! Ei ihme että haltijoita pidettiin ihmisten kansanperinteessä naurettavan pikkuväkenä.

Colfer, Eoin: Artemis Fowl (Artemis Fowl, 2001). Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY, 2001.

maanantai 30. toukokuuta 2011

T. P. Moucantur: Mantereet, osa 1

Jokin aika sitten törmäsin sattumalta kotimaiseen eeppiseen fantasiaan, kaksiosaiseen Mantereet-kirjaan. En ollut koskaan kuullutkaan tästä kirjasta, joka on kirjoitettu salanimellä T. P. Moucantur, ja jonka kansikin on varsin kotikutoisen näköinen. Odotukseni kirjaa kohtaan eivät olleet kovinkaan korkeita, mutta koska suomalainen fantasia kiinnostaa, piti kirjaan tietysti tutustua.

Mantereiden tarina lähtee liikkeelle, kun eräs aateliseen sukuun kuuluva nuori mies päätyy mukaan uhkarohkeaan seikkailuun, jonka tarkoituksena on selvittää mystisen merivirran syytä. Merivirta on ilmestynyt mantereen pohjoispuolelle jo sukupolvia sitten, mutta kukaan ei tiedä minkä takia. Mukaan matkalle lähtee sekalainen joukko ihmisiä, joilla on erityistaitoja esimerkiksi taistelussa tai taikuudessa. Samalla kirja on myös jossain määrin kasvukertomus, ja on siinä havaittavissa yhteiskunnallista sanomaakin.

Olen lukenut nyt kirjan ensimmäisen osan ja olen positiivisesti yllättynyt. Mantereiden alkuasetelma onnistui kutkuttamaan mielikuvitustani juuri sopivasti. Kirjan maailma on huolellisesti rakennettu ja perinpohjainen. Tämä on toisaalta myös kirjan heikkous, sillä yksityiskohtiin paneutuva kerronta myös vaatii lukijalta paljon. Paikoitellen yksityiskohtia oli aivan liikaa, ja keskittymiseni lähti harharetkille. Tällainen kohta oli esimerkiksi henkilöiden pelatessa peliä, jonka kulkua selostettiin turhan perusteellisesti.

Loppua kohden Mantereiden ensimmäinen osa ei pysynyt aivan koossa, kun tarina haarautui moneen suuntaan. Päähenkilöt hajaantuivat ja samalla yritettiin vielä pysyä ajan tasalla poliittisesta tilanteestakin. Ei siis ihme, että lukijan mielenkiinto joutui koetukselle. Kirjasta jäi kuitenkin varsin hyvä jälkitunnelma, sillä toisaalta pidin myös sen perusteellisuudesta. Aion lukea Mantereiden toisen osan varmasti ihan pian. Joskus tekee nimittäin hyvää lukea rauhassa ja keskittyen uuden maailman ihmeistä.

Lukunäyte sivulta 57:
Hopeinen hylje lipui hiljaa aamuyön sumun läpi kohti Lansvorin satamaa. Uljas alus oli halkonut aaltoja lähes pysähtymättä Ituvorista lähdettyään, ja Cantillan oli hilpeänä kertonut Bollensille heidän tekevän toistaiseksi nopeimman purjehduksensa tähän suuntaan. Bollens oli tietysti tyytyväinen siihen, että matka taittui nopeasti - sillä tapaa myös muut asiat pääsisivät etenemään nopeammin,. Kapteenin tuntemaan ammatilliseen ylpeyteen hän ei kokenut mielenkiintoa. Muut riemuitkoon purjehdussaavutuksesta.

Mantereet Mediapinnan sivuilla ja Adlibriksessä.

Moucantur, T. P.: Mantereet, osa 1. Mediapinta, 2009.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Michelle Harrison: 13 lahjaa

Michelle Harrisonin 13 lahjaa -kirja on hyvä esimerkki erinomaisesta nuortenkirjasta, jossa on omaperäisyyttä mutta myös tuttua nuortenkirjaperinnettä. Kirja on kolmiosaisen fantasiasarjan lupaava aloitusosa. Luin kirjan jo jokin aika sitten, mutta arvostelu joutui vähän odottamaan, koska kirjoitin kirjasta myös toisaalle.

13 lahjaa kertoo Tanyasta, jolla on kyky nähdä keijuja. Keijut tuhoavat tytön tavaroita ja aiheuttavat monenlaista hämminkiä hänen ympärillään. Ongelmien takia Tanyan äiti vie tytön lomalle isoäidin luokse suureen sukutaloon. Siellä asuu myös Fabian, jonka kanssa Tanya alkaa tutkia vuosia sitten kadonneen tytön salaisuutta. Keijut eivät kuitenkaan jätä Tanyaa rauhaan, vaan hän joutuu yhä suurempiin ongelmiin, joita on vaikea piilotella muilta.

Kirjan asetelma on nuorten seikkailukirjoille aika tyypillinen: lapset luulevat, että vanhemmilla ei ole ympärillä tapahtuvista asioista mitään käsitystä, ja joutuvat lähes mahdottomaan pulaan. Perinteisestä asetelmasta huolimatta kirjan tarina on kuitenkin monitasoinen ja jännittävä. 13 lahjaa tutustuttaa lukijan esimerkiksi keijujen maailmaan ja sen lakeihin. Kirja onkin vauhdikas seikkailutarina, jonka monipolvinen juoni jättää lukijan odottamaan jatkoa.

Ehdottomasti mielenkiintoisinta kirjassa ovat mielestäni ilkeästi käyttäytyvät keijut, jotka saavat lukijan miettimään, miten kauan tyttö jaksaa niiden kepposia. Pidin myös kirjailijan todentuntuisesta tavasta kuvata kirjan nuoria ja heidän ajatuksiaan. Tanya esimerkiksi luulee, että on ainoa ihminen, joka kykenee näkemään keijuja. Pian hänelle kuitenkin selviää, että ei ole kykynsä kanssa yksin. Vielä tärkeämpi oppi on kuitenkin se, ettei hän karkota ihmisiä ympäriltään, vaikka nämä saisivatkin tietää omituisesta kyvystä.

13 lahjaa on kirjasarjan aloitus, joten moni asia jäi vielä vähän hämärään. Luultavasti sarjan seuraavissa osissa päästäänkin tutustumaan keijujen maailmaan vielä paremmin. Tammi ei ole vielä julkaissut tietoa sarjan jatkosta, mutta toivottavasti seuraava kirja tulee pian, sillä pidin 13 lahjasta hyvin paljon.

Lukunäyte sivulta 16:
Viime aikoina yhteenotot olivat muuttuneet entistä häijymmiksi. Ei siinä mitään, että joskus sai leikata tukasta takkuja jouduttuaan tekemisiin loihditun hiusharjan kanssa tai että kotitehtävät olivat yön aikana salaperäisesti tärveltyneet. Mutta tämä oli jo vakavaa. Jo kuukausia Tanyaa oli kalvanut huoli, että kohta tapahtuisi jotain pahaa, jotakin sellaista mihin hän ei kykenisi keksimään uskottavaa selitystä.

13 lahjaa Adlibriksessä ja Tammen sivuilla.

Harrison, Michelle: 13 lahjaa (The Thirteen Treasures, 2009). Suomentanut Kaisa Kattelus. Tammi, 2011.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Kaisa Torkkeli ja Sonja Blåberg: Aidon maun juurilla – Kotiruokaa tuoreesti

Tänä keväänä on ilmestynyt aivan ihania keittokirjoja, ja näyttääpä tuo ensi syksyn keittokirjasatokin oikein lupaavalta. Tämä Aidon maun juurilla – Kotiruokaa tuoreesti -kirja sisältää ohjeita, jotka on julkaistu jo vuonna 2003 Makujen maailma -sarjan osassa Puutarhasta pöytään. Onneksi reseptit kuitenkin julkaistaan nyt uudestaan, sillä kiinnostus aitoon ja tuoreeseen ruokaan on noussut valtavasti.

Aidon maun juurilla -kirjan ohjeet on jaettu totuttuihin osiin: alkuruoista kasvisruokien kautta kalaan ja lihaan ja lopuksi jälkiruokiin, leivonnaisiin ja säilykkeisiin. Kirjan lopussa on vielä erikseen Ruokaa luonnosta -luku, jossa esitellään muutamia ruoaksi sopivia luonnonkasveja, marjoja ja sieniä. Kirjassa on myös hauska lisä, sillä osioiden sisällä ruoat on esitetty kausien mukaan. Ensin tulee keväisistä raaka-aineista tehtävää ruokaa ja sitten siirrytään eteenpäin vuodenkierrossa. Mielestäni tosi hauska idea.

Kirja henkii sellaista vanhaa, hiljaista tietoa, joka on jo ehkä unohtunut tai unohtumassa. Aidon maun juurilla antaa ohjeita niin höyrymehun tekemiseen kuin minestronekeittoonkin, mutta ei kuitenkaan tyydy vain muistuttamaan tutuista ohjeista. Kirjasta löytyy nimittäin myös erittäin houkuttelevia ja tuoreen tuntuisia ohjeita. Vai mitä sanotte näistä: kuhaa suolaheinäkastikkeessa, punajuuripestoa sekä sokeripaahdettuja raparperitankoja ja inkiväärimoussea? Kyllä, tekisi mieli kokeilla!

Kokeiluun päätyi kuitenkin jotain hieman arkisempaa, nimittäin currypaistettua kesäkurpitsaa, nuudeleita ja broileria. Lisäpotkua ruoka saa chilistä, seesaminsiemenistä ja tuoreesta korianterista. Ruoka nousi varsinkin avomieheni suosikiksi ja maistui myös teini-ikäiselle bonustyttärelleni. Curry ja kesäkurpitsa todellakin sopivat erinomaisesti yhteen.

Aidon maun juurilla on kaikin puolin onnistunut keittokirja. Se on mukavan näköinen, ja kuvat ovat kauniita sekä ruokaohjeet kiinnostavia. Eipä keittokirjalta voi paljon enempää vaatia.

Aidon maun juurilla WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Torkkeli, Kaisa ja Blåberg, Sonja: Aidon maun juurilla – Kotiruokaa tuoreesti. WSOY, 2011.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

J. G. Ballard: Uponnut maailma

J. G. Ballardin Uponnut maailma kertoo tulevaisuudesta, jossa maapallon lämpeneminen ja sulaneiden jäätiköiden kuljettamat maamassat ovat muokanneet maailmankartan uuteen uskoon. Euroopan alavat maat ovat uponneet ja päivälämpötilat ovat paahtavalla tasolla. Ihmiskunnan rippeet ovat muuttaneet napa-alueille, mutta muutamat tutkijat ja seikkailijat vielä kuljeksivat kasvillisuuden valtaamissa ja puoliksi veden alle jääneissä kaupungeissa. Uponnut maailma kuulostaa siis todella kiehtovalta ja ajankohtaiseltakin.

Valitettavasti Uponneen maailman lukeminen töksähti heti toiseen lauseeseen: Kello oli vähän yli kahdeksan, ja Kerans katseli hotellin parvekkeelta, miten aurinko nousi neljänsadan jaardin päässä, laguunin itäpuolella, esiin hylättyjen tavaratalojen katoilla kasvavien, jättimäisten paljassiemenisten tiheikön takaa. Anteeksi, mitä? Ei siis auttanut muu kuin lukea lause uudelleen ja yrittää jäsentää sitä päässään. Teksti jatkui eteenpäin samanlaisina raskaina merkityskokonaisuuksina ja pilkkujen liikakäyttönä. Teki mieli ravistella yli-innokasta pilkuttajaa, joka oli ripotellut niitä omituisiin paikkoihin.

Kirjan kieli häiritsi todella paljon pääsyä tarinan sisään. Pilkut katkaisivat ajatukset kesken lauseiden, jotka olivat muutenkin jo valmiiksi monimutkaisia. Lisäksi tarinassa on runsaasti outoja tieteellisiä käsitteitä, joten hankala kieli ei auttanut niidenkään ymmärtämistä. Myös Uponneen maailman henkilöt jäivät kovin etäisiksi – enkä saanut otetta varsinkaan kirjan keskeisimpään henkilöön, Keransiin, vaikka tapahtumia kerrottiinkin hänen näkökulmastaan.

Jotta tämä arvio ei nyt jäisi ihan negatiiviseksi, täytyy myös kertoa, että Uponneessa maailmassa oli joitain erittäin kiinnostavia ajatuksia siitä, miten evoluutio kääntyy toisin päin, ja myös ihmiskunta alkaa kulkea kohti jotain esihistoriallista versiota itsestään. Aika hyvin vuonna 1962 kirjoitetulta kirjalta. Tähän liittyvät asiat eivät kuitenkaan oikein riittäneet henkilöiden motiiveiksi, vaan tapahtumien syyt jäivät liian hatarien lankojen varaan.

Kirjassa on myös sellaista nostalgista viehätystä. Se johtuu ehkä siitä, että kirjassa on vanhanaikaisia hassuja epäloogisuuksia, kuten yhden henkilön harrastama auringonotto. Luulisi nimittäin, että se olisi viimeinen harrastus maailmassa, joka on radioaktiivinen ja paahtavan kuuma. Luontokuvaus oli myös varsin kiehtovaa ja tukahduttavan kostea ilmasto oli helppo kuvitella. Se ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan kirjaa, vaan Uponneesta maailmasta jäi päällimmäiseksi tunteeksi pettymys.

Lukunäyte sivulta 19:
Kuudenkymmenen jalan syvyydessä veneen alapuolella kulki suora, harmaa, rakennusten reunustama ura, entinen valtakatu, jonka jalkakäytävillä näkyi yhä pysäköityjen autojen kyttyräselkäisiä, ruostuvia kuoria. Monien keskikaupungin laguunien ympärillä oli ehjien rakennusten piiri ja niissä oli sen vuoksi vain vähän lietettä. Koska niissä ei juuri kasvanut vesikasveja, joitain ajelehtivia ruskolevälauttoja lukuun ottamatta, niin kadut ja kaupat olivat säilyneet melkein entisellään, ikään kuin järven pinnalle olisi jäänyt kuvajainen jostain, jota ei enää ollut olemassa.

Uponnut maailma Jalavan sivuilla ja Adlibriksessä (näköjään vielä nimellä Hukkunut maailma).

Ballard, J. G.: Uponnut maailma (The Drowned World, 1962). Suomentanut Mika Renvall. Jalava, 2011.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Charlaine Harris: Veren imussa

Neljäs suomennettu Sookie Stackhouse -kirja, Veren imussa, ilmestyi juuri. Charlaine Harris kiilaa aina lukupinon ohi, joten kirja pääsi heti luettavaksi. Tarjolla olisi kyllä myös ihan uutta Sookieta, sillä Harrisin uusin vampyyrikirja Dead Reckoning on myös juuri ilmestynyt. Aion kuitenkin odottaa kiltisti siihen asti, että saan sen kirjastosta. Eli sitä odotellessa turvauduin tähän viimeisimpään suomennettuun kirjaan. Alussa tuntui taas vähän vaikealta päästä sinuiksi suomennoksen kielen kanssa, mutta onneksi siihen tottui kuitenkin lopulta.

Edellisessä kirjassa Sookien ja Billin suhde joutui tauolle, minkä lukeminen ilahduttaa minua joka kerta. Veren imussa -kirjan alussa Sookie on siis yksinäinen ja allapäin. Kummalliset tapahtumat tuntuvat kuitenkin seuraavan Sookieta, joten ei kestä kauaa, kun nainen huomaa taas olevansa keskellä yliluonnollisia tapahtumia. Sookie löytää nimittäin keskellä yötä tiellä harhailevan Ericin, joka on menettänyt muistinsa. Pian katoaa myös Sookien veli Jason, ja kaiken lisäksi asioihin on sekaantunut pahoja noitia.

Veren imussa -kirjassa päästään tutustumaan taas uusiin yliluonnollisiin olentoihin, jotka tosin ovat jo True Blood -sarjaa katsoneille tuttuja. En kuitenkaan kerro, mistä on kyse, jos tätä lukee joku sellainen, joka sarjaa ei ole katsonut. Myös ihmissusilauman hierarkiaan tutustuminen on kiinnostavaa. Minua ilahdutti kuitenkin erityisesti se, miten tässä kirjassa näki ainakin hetken ajan Bon Tempsin pikkukaupungin yhteisöllisyyttä ja sitä, että hädän tullen naapuria autetaan. Vaikka normaalitilanne onkin se, että pikkukaupunki ja sen asukkaat voivat olla aika tylyjä sekä ulkopuolisille omille asukkailleenkin.

Muistelin, että tämä kirja olisi ollut jotenkin vähän hitaampi ja tylsempi, mutta näköjään muistin väärin. Tai no, Eric on kyllä tässä kirjassa hitaampi ja tylsempi, joten ehkä mielikuvani johtui siitä. Muuten Veren imussa on tuttua vetävää viihdettä. Kirjassa oli kyllä rauhallisiakin hetkiä, mutta se ei haitannut ainakaan minua ollenkaan, sillä edellinen kirja oli liiankin täynnä toimintaa. Sookie on selvästi väsynyt kaikkeen ympärillä tapahtuvaan, joten hänelle suokin vähän onnen ja rauhan hetkiä.

Seuraava Sookie Stackhouse -romaani, Verta sakeampaa, on tulossa heinäkuussa. Lue myös arvosteluni sarjan aiemmista suomennetuista osista: Veren voima, Verenjanoa Dallasissa ja Kylmäveristen klubi.

Lukunäyte sivulta 25:
Yö oli hyvin pimeä ja kylmä. Maanteillä ei tietenkään ole katuvaloja. Yhtäkään elävää olentoa ei näkynyt. Vaikka yritin pysyä valppaana siltä varalta, että peura juoksisi tien poikki, ajoin kuin automaattiohjauksella. Ajattelin yksinkertaisia asioita: suunnittelin, että putsaisin kasvoni ja kömpisin sänkyyn kaikkein lämpimimmässä yöpaidassani.
Vanhan autoni valoissa näkyi vilahdus jotain valkoista.
Vetäisin henkeä ja hätkähdin hereille unisista haaveistani.
Juokseva mies. Kolmelta uudenvuodenpäivän aamuna maantietä pitkin juoksi mies kuin henkensä edestä.

Veren imussa Gummeruksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Harris, Charlaine: Veren imussa – Sookie Stackhouse 4 (Dead to the World, 2004), Suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo. Gummerus, 2011.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Rachel Vincent: Saalistaja – Kissojen kesken 2

Rachel Vincentin Saalistaja on Kissojen kesken -sarjan toinen osa. Kirjojen sankaritar on Faythe, ihmiskissa, joka on jatkuvalla törmäyslinjalla perinteiden ja hierarkisen laumajärjestyksen kanssa. Villistä ja riehakkaasta nuoresta naisesta pitäisi kasvaa lauman johtaja, mutta valmiiksi kirjoitettu tulevaisuus ei Faythea kiinnosta.

Saalistaja lähtee heti vauhdilla käyntiin. Faythen lauman reviirejä on jälleen rikottu, ja kuolleita kulkukissoja tupsahtelee näkyviin. Tappaja on ihmiskissa, jota kukaan ei tunne – ja jossa on myös jotain outoa. Salaisuuden selvittämiseksi Faythen lauma ryhtyy tutkimaan kuolemia, mutta joutuu pian toteamaan, että vyyhteen on sotkeutunut myös vanhoja tuttuja.

Omapäinen ja vapautta rakastava Faythe on joutunut palaamaan takaisin isänsä tilalle edellisessä kirjassa tekemänsä sopimuksen mukaan, mutta mennyt ei jätä naista rauhaan. Näyttää siltä, että Faythe on syyllistynyt yhteen ihmiskissojen vakavimmista rikoksista, jonka rangaistuksena on kuolema. Hän joutuu nyt miettimään vastuutaan muista ihan uudella tavalla. Saalistajassa saadaankin aika paljon lisävalotusta Faythen persoonasta. Mielestäni jotkin asiat ovat kuitenkin vähän ristiriidassa edellisen kirjan kanssa, mutta eipä asia juurikaan haitannut.

Kissojen kesken -sarja nousi Nocturne-suosikikseni jo sarjan ensimmäisen osan myötä, ja tämä toinen osa vain kirkasti ykkössijaa. Saalistaja on jännittävä, hauska, kauhea ja viihdyttävä. Luin sen ihan hetkessä, sillä en malttanut olla ahmimatta tekstiä eteenpäin. Näiden sarjan kahden ensimmäisen osan perusteella tämä on juuri sitä, mitä hyvältä viihdekirjalta odotankin. Toivottavasti seuraava osa tulee pian.

Lue myös arvioni sarjan ensimmäisestä osasta, Kissatyttö.

Lukunäyte sivulta 26:
Se oli ehdottomasti kissamainen, terävä, jotenkin eksoottinen, mausteinen tuoksu...
Järkytys sai lihakseni jäykistymään. Kauhu kouraisi rintaani. Sydämeni jätti pari lyöntiä väliin. En voinut tehdä muuta kuin tuijottaa ruumista. Minä tunsin tuon tuoksun. Tai ainakin jonkin piirteen siitä.

Saalistaja Harlequinin sivuilla.

Vincent, Rachel: Saalistaja – Kissojen kesken 2 (Rogue – Shifters 2, 2008). Suomentanut Eeva Koskimies. Harlequin, 2011.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli

Kevään toinen enkeleistä kertova kirja on Becca Fitzpatrickin nuorten fantasiakirja Langennut enkeli. Se jatkaa yliluonnollisten romanssien aaltoa, mutta vampyyreiden ja ihmissusien sijasta tutustumisen kohteena ovat nyt enkelit, varsinkin langenneet sellaiset.

Langenneen enkelin päähenkilö on Nora, tavallinen ja aika tylsäkin lukiolaistyttö, joka joutuu pelottavan mutta kiehtovan Patchin piirittämäksi. Samaan aikaan joku hyökkäilee Noran kimppuun ja muutakin outoa alkaa tapahtua. Tyttö alkaa jo vähän epäillä mielenterveyttäänkin. Nora on selvästi vaarassa, mutta ei tiedä kuka häntä ahdistelee – tai mitä voisi tehdä asialle.

Tarina alkoi ehkä aika tavanomaisesti, mutta jatkui onneksi persoonallisempaan suuntaan. Langennut enkeli herättää sellaista ärsyttävää uteliaisuutta, kun ei aivan tiedä, kuka henkilöistä tekee mitäkin ja miksi kaikki tapahtuu. En myöskään arvannut, miten tarina tulisi loppuman, vaikka näin jälkikäteen se tuntuikin ainoalta mahdolliselta ratkaisulta. Kirja ei ole mielestäni ihan nappisuoritus, mutta aika hyvä esikoiskirja, joka muuttuu varsinkin loppupuolellaan oikein vetäväksi.

Minun oli vaikea päästä sisälle päähenkilöön, sillä Nora vaikutti varsinkin aluksi kauhean etäiseltä ja aika epäuskottavalta. Minusta oli häiritsevää, että henkilöiden tunteisiin ei oikein päässyt käsiksi. Esimerkiksi Nora on menettänyt isänsä vasta vuosi sitten ja äitikin on aina poissa, mutta silti Noran suhteesta kumpaankaan ei saa oikein selkoa. Noran tunteet ovat tavallaan tukahdutettuja, ja siksi niiden äkillinen muutos Patchia kohtaan ei tunnu luontevalta.

Vaikka Langennut enkeli parani loppua kohden, jäi lukukokemus vähän vajaaksi. Jäin esimerkiksi ihmettelemään muutamia asioita, joiden olemassaololle tarinassa ei tullut mitään perusteita. Suurin ongelma saattoi olla siinä, että luin tätä koko ajan yksitäisenä kirjana, mutta lukemisen jälkeinen googlettelu paljasti, että kirja onkin kolmiosaisen sarjan aloitusosa. Mielestäni olisi ehdottoman tärkeää, että tämä myös aina kerrottaisi kirjojen esittelyssä, sillä sarjan aloitusta lukee eri tavalla kuin yksittäistä kirjaa. Jos sarjan suomentamista jatketaan, tulen varmasti kyllä lukemaan muutkin osat, sillä kirjassa oli ehdottomasti myös paljon hyvää.

Lukunäyte sivulta 29:
Patch laittoi biljardikeppinsä pöydälle ja koukisti sormeaan merkiksi tulla lähemmäs. En mennyt. "Haluatko kuulla salaisuuden?" hän sanoi luottamukselliseen sävyyn. "En ole koskaan aiemmin käynyt koulua. Haluatko kuulla toisen salaisuuden? Se ei olekaan niin tylsää kuin luulin."
Hän valehteli. Kaikki kävivät koulua. Laki määräsi niin. Hän valehteli saadakseen minut suuttumaan.

Langennut enkeli WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Fitzpatrick, Becca: Langennut enkeli (Hush, Hush, 2009). Suomentanut Pirjo Ruti. WSOY, 2011.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Clive Barkerin Abarat jatkuu

Vajaa kymmenisen vuotta sitten minulla oli kausi, jolloin en lukenut kovinkaan ahkerasti. Suoritin viimeisiä opintoja silloiseen tutkintooni, ja muutenkin lukeminen jäi jostain syystä vähemmälle. Siltä ajalta minulla on jäänyt lukematta siis monia klassikoita ja kirjoja, jotka olen jälkikäteen halunnut lukea.

Clive Barkerin Abarat on minulle yksi näistä lukematta jääneistä kirjoista. Tai kyseessähän on siis sarja, joka jämähti kahteen osaan. Se on myös yksi syy siihen, että kirja on jäänyt lukematta. Kesken jäänyt sarja ei varsinaisesti houkuttele tarttumaan tarinaan.

Barker on kuitenkin seitsemän vuoden tauon jälkeen kirjoittanut tarinaan jatkoa, ja ensi lokakuussa WSOY julkaisee kirjan suomennoksen, Kaikennielevä keskiyö -kirjan. Se julkaistaan samaan aikaan alkukielisen teoksen kanssa. Barker lupailee myös, että sarja jatkuu viisiosaiseksi.

Siitä innostuneena päätin nyt vihdoin lukea sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Abaratin ja Lumon päivät, sodan yöt. Ne ilmestyvät syksyllä pokkareina, mutta koska näissä kirjoissa on todella upea kirjailijan itsensä tekemä kuvitus, päätin hankkia ne käytettyinä ja kovakantisina. Otan siis nyt myös pienen riskin, koska oletan pitäväni sarjasta. Risingshadow-sivuilla oleva sarjan esittely on kyllä niin vakuuttava, että on vaikea kuvitella, etten pitäisi.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo – suomalaisia vampyyritarinoita

Juri Nummelinin toimittama Verenhimo on suomalaisten kirjailijoiden vastaus nykyiselle vampyyribuumille. Sen tarkoituksena on nostaa esiin se vampyyreiden rumempi puoli, joka on nykyään vähemmistönä kirjallisuudessa. Kokoelmassa on 22 novellia, joiden kautta syntyy kattava kuva suomalaisista vampyyritarinoista.

Ensimmäiseksi kuitenkin jupinaa esipuheesta: Toisin kuin esipuheesta annetaan ymmärtää, Stephenie Meyerin Twilight-sarja ei tullut ennen L. J. Smithin Vampyyripäiväkirjoja ja Darren Shanin nimeä kantavaa vampyyrisarjaa. Vampyyripäiväkirjat on kirjoitettu jo 1991 ja Darren Shan -sarja vuonna 2000, ja se on suomennettukin jo 2001. Toki kirjat tulivat ainakin Suomessa suosituiksi Twilightin (2005) vanavedessä, mutta esipuheesta saa sen käsityksen, että ne olisi myös kirjoitettu sen jälkeen. Lisäksi haluan korjata, että Yön talo -sarjalla on kaksi kirjoittajaa, eli Kristin Castin kanssa kirjoja kirjoittaa hänen äitinsä P. C. Cast. Enkä minä kutsuisi Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjoja seksuaalivähemmistöjen syrjintää käsitteleväksi sarjaksi. Jupina päättyköön kuitenkin tähän, oli vain pakko vähän napista.

Ja sitten asiaan. Verenhimo on monipuolinen kokoelma ja sisältää monenlaisia novelleja. Vanhimmissa teksteissä on jo ajan patinaa, jonka huomaa esimerkiksi kielenkäytöstä. Mukana on myös muutama hauska teksti, kuten hillitön Rene Kidan Vampyyrin lauantai, jossa on oivallusta ja makaaberia huumoria. Kirjassa on monenlaisia vampyyreitä, eivätkä ne kaikki edes ime verta.

Jotkut novelleista saivat minut kaipaamaan lisää, kuten Tiina Raevaaran hyvin taustoitettu teksti, joka onkin kokoelman parhaita. Pidin paljon myös Verenhimon aloittavasta Anne Leinosen novellista, joka jätti kutkuttavasti asioita pimeään. Kaikki novellit eivät yltäneet ihan samalle tasolle, mutta kirja on varsin toimiva kokoelma. Yllätyksekseni en pitänyt kovinkaan paljon ennakkoon odottamastani Johanna Sinisalon novellista, jonka ajatus tuntui varsin käytetyltä, vaikka olikin hyvin kirjoitettu.

Verenhimo ei ollut mielestäni pelottava, vaikka sitä sellaiseksi mainostettiinkin. Sen sijaan Verenhimo on rujo ja kekseliäs, paikoin myös aika ällöttäväkin. Hyvää vampyyriviihdettä siis. Lähimmäs kauhun ydintä pääsi Heikki Nevala Juotikkaat-novellillaan, jossa oli jotain hyvin alkuvoimaisen karmaisevaa ja todentuntuista. Siinä oli myös joitain kielellisesti kiinnostavia rakenteita, joihin oli pakko vähän pysähtyä tunnustelemaan tekstiä.

Jos haluat vampyyrisi kauniina ja seksikkäinä, ei tämä ehkä ole sinun juttusi. Mutta jos et kaihda rumuutta, pimeyttä ja ruumiiden hajua, suosittelen Verenhimoa. Ja jos pidät tästä, kannattaa lukea ainakin Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus sekä Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta. Niissäkään ei pahemmin kaunistella asioita.

Lukunäyte sivulta 228:
Kumisaappaat hörppäävät vettä heti, kun astun joentapaiseen. Pohja on pehmeä, ruskean suolietteen peitossa. Se antaa painoni alla myöten kuin nuori iho. Samean veden läpi näen pohjassa odottavien verijuotikkaiden väistävän askeltani. Otteensa irrottaneet leijuvat kauemmas heikossa virrassa, loput huojuvat yhä paikoillaan, pohjasta kiinni pitäen, suurina ja tummina ja paksuina kuin litteät sormet. (Heikki Nevala: Juotikkaat)

Verenhimo Teoksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Nummelin, Juri (toim.): Verenhimo – suomalaisia vampyyritarinoita. Kirjoittajat: Leo Anttila, Harri Erkki, Harry Etelä, Jarmo Karonen, Jussi Katajala, Rene Kita, Juha-Pekka Koskinen, Petri Laine, Anne Leinonen, Asta Leppä, Harri István Mäki, Heikki Nevala, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Petri Salin, Tuomas Saloranta, Johanna Sinisalo, M. G. Soikkeli, Miina Supinen, Jari Tammi, Christine Thorel ja Mika Waltari. Teos, 2011.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Claudie Gallay: Rakkaus on saari

Ranskalainen Claudie Gallay on ollut mielessäni jo jonkin aikaa, sillä minun on pitkään pitänyt lukea hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa, Tyrskyt. Kirja on vielä lukematta, mutta sen sijaan luin tämän kevään uutuuden, Gallayn toisen suomennetun kirjan, Rakkaus on saari.

Rakkaus on saari kertoo ranskalaisesta kaupungista, jossa vietetään teatterifestivaaleja. Yksi kirjan päähenkilöitä on Odon, teatteriohjaaja, jonka entinen rakastettu Mathilde palaa kaupunkiin kuuluisana näyttelijänä. Ihmiskohtalot solmiutuvat yhteen, kun kaupunkiin saapuu myös Marie, jonka kuolleen veljen näytelmää esitetään festivaaleilla. Kuumuus, lakot ja ihmissuhteiden mutkikkuus luovat festivaalille omaa tunnelmaansa.

Nautin erittäin paljon Gallayn kielestä, jonka Titia Schuurman on kääntänyt erinomaisesti. Itse asiassa kirjaa lukiessani unohdin lukevani käännöstä, niin onnistuneesti se toimi. Tämä oli siitä harvinainen kirja, että minun oli luettava tätä lyhyissä pätkissä kieltä maistellen. Rakkaus on saari -kirjan kieli on toteavaa ja vakavaa. Se poimii esiin yksityiskohtia, jotka rakentavat kirjan maailmasta ihan omanlaistaan.

Minua viehätti erittäin paljon se kuvasto, jota kirjailija käyttää kuvatakseen kuumuutta ja kaupungin tukahduttavaa tunnelmaa. Henkilöiden ahdistuneisuus ja samaa toistavat kuviot eivät saa ilmaa kielestäkään, vaan lukija joutuu elämään sen kaiken henkilöiden mukana. Onneksi lopussa sataa.

Rakkaus on saari on upea kirja monella tasolla. Siinä on upeaa sekä kieli että tarina ja varsinkin se kiristyvä tunnelma, joka syntyy pienistä asioista. Pidin myös itse tarinasta, sillä teatterin, sanojen ja valokuvien solmiutuminen ihmissuhteisiin oli kuvattu niin kiehtovasti. Taide voi repiä hajalle niin ihmiset kuin ihmissuhteetkin.

Vahva ja mieleen jäävä kirja siis. Nyt on kyllä luettava pian myös Tyrskyt, jota esimerkiksi kirjan parikin kertaa lukenut Jenni on kehunut erittäin paljon.

Lukunäyte sivulta 30:
Aukiolla laahustaa muutama sairas pulu, niiden jalkoja kalvaa paheneva tauti.
Pöytien välissä tanssii poika kuulokkeet syvällä korvissaan, hänen käsivartensa vääntelehtivät, jalat liukuvat katukivillä, ruumis on kuin painoton.
– Kohta se törmää seinään, Julie sanoo.
Kun poika törmää seinään, Julie purskahtaa nauruun.
He tyhjentävät lasinsa.

Rakkaus on saari Avaimen sivuilla ja Adlibriksessä.

Gallay, Claudie: Rakkaus on saari (L'amour est une île, 2010) Suomentanut Titia Schuurman. Avain, 2011.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Maistiaisia Gummeruksen syksystä

Tämä on uusinta eilisillalta, koska Blogger kadotti alkuperäisen tekstin.

Gummerus järjesti tänään ensimmäiset Kukanpäivän kutsut, joissa tarjoiltiin makupaloja ensi syksystä ja vähän kesästäkin. Kuulemma syksyn aikataulu on nykyään vähän aikaistunut niin, että osa syksyn kirjoista julkaistaan jo kesällä. Tämä on ollut sekä lukijoiden että kirjanmyyjien toive. Minun mielestäni on vallan mahtavaa, että myös kesällä ilmestyy uutuuksia.

Tilaisuus oli oikein mukava, ja sekä kirjaesittelyt että seura olivat hyviä. Ei mitään turhaa pönöttämistä vaan hauskaa seurustelua ja kiinnostavia kirjaesittelyjä. Meistä kirjabloggareista paikalla olivat myös Hanna, Katja ja Jori. Hannalla ja Katjalla oli kamerat mukana, joten sieltä voi käydä tarkistamassa kuvatilannetta.

Nyt esitellyistä syksyn kirjoista minua kiinnostavat eniten Tuomas Vimman Raksa, Mike Pohjolan Ihmisen poika, Katja Krekelän Romisko ja Philip Schwarzmannin How to Marry a Finnish Girl. Schwarzmann oli muuten livenä hillittömän hauska, mies onkin stand up -koomikko. (Osa linkeistä vie Adlibrikseen, koska en löytänyt kirjoja vielä Gummeruksen sivuilta.)

Gummeruksen syksyn tarjonnasta minä odotan kuitenkin eniten John Ajvide Lindqvistin uutuutta Kultatukka, tähtönen, ja myös Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan ensimmäinen osa Kiduttajan varjo kiinnostaa ennakkotietojen perusteella. Ja onhan sieltä tulossa muutakin kiinnostavaa – ja tietysti ne kaikki Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjat.

Gummeruksen syksyn kirjoja voi ihmetellä uudessa kirjakatalogissa.

Bloggarin perjantai 13. päivä

Blogger aiheutti tänään harmaita hiuksia kaikille bloggareille. Oikuttelu alkoi jo eilen, mutta illalla blogi vaikutti toimivan ihan hyvin. Aamulla Bloggeriin ei kuitenkaan päässyt kirjautumaan ja uusin blogimerkintäkin oli kadonnut. Lisäksi Blogger oli jotenkin vaihtanut nimeni marjiksesta Kirjaksi. Todellakin perjantai 13. päivä.

Juuri äsken kirjautuminen sentään onnistui, mutta eilen illalla kirjoittamani juttu Gummeruksen Kukanpäivän juhlista on vielä kadoksissa. Blogger lupailee kuitenkin kaivavansa kadonneet jutut esille, joten ehkä se ei ole lopullisesti kadonnut. Syötteen kautta pystyin ainakin lukemaan Hannan jutun samoista kekkereistä, joten eivätköhän ne ole tallella. Olen varovaisen toiveikas.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Michael Harwood: Pirullisen kuuma chilikirja

Olen chilin suhteen ihan vasta-alkaja, sillä olen alkanut käyttää sitä ruoassa toden teolla vasta viime syksynä. Olen toki sitäkin ennen pitänyt tulisista mauista, mutta vasta chilin terveysvaikutuksista luettuani olen ottanut sen ihan päivittäiseen käyttöön. Kun siis huomasin tämän suht tuoreen Michael Harwoodin Pirullisen kuuman chilikirjan, piti reseptejä päästä kokeilemaan.

Pirullisen kuuma chilikirja kertoo chilin historiasta, esittelee erilaisia chililaatuja ja antaa sitten reseptejä niiden käyttöön. Olin vähän pettynyt siitä, ettei kirjassa ollut kuin ihan lyhyesti mainittu chilien kasvattaminen, sillä sitä tekisi mieli joskus kokeilla. Kirja on kuitenkin ennen kaikkea ruokakirja, jossa on paljon erilaisia reseptejä chiliruokien valmistamiseen. Varsinkin erilaiset tahnat ja salsat vaikuttavat houkuttelevilta. Niitä on kaiken lisäksi niin helppo tehdä, että uskon reseptien myös pääsevän käyttöön.

Ulkoasultaan Pirullisen kuuma chilikirja vie ajatuksen Meksikon suuntaan, mutta resepteistä monet ovat myös Aasian puolelta. Niin myös kokeiluun päätynyt broileria ananas-chili-inkiväärikastikkeessa. Päätin testata, miten perusmarketista löytyy kirjan reseptien aineksia, sillä aika monessa niistä näytti olevan aika eksoottisiakin osasia. Pääosin tuotteet löytyivät yllättävän hyvin, vaikka jouduin vaihtamaan reseptin yhden Cayenne-chilin kolmeen tavalliseen kaupan chiliin. Jäin myös ilman kafferlimeä, jota ei löytynyt marketista, enkä ehtinyt enää poiketa eksoottisemmassa kaupassa.

Näistä pienistä muutoksista huolimatta ruoasta tuli todella mahtavaa. Lukupiiri pääsi koemaistajaksi, ja resepti sai siltäkin suosiollisen vastaanoton. Ja itse asiassa kokkasimme sitä avomieheni kanssa jälleen viikonloppuna. Ruoassa on mukavaa raikkautta tulisuuden vastapainona. Luulen, että tämä ainakin resepti jää käyttöön näistä Pirullisen kuuman chilikirjan ohjeista. Tulee nimittäin ihan vesi kielelle, kun ajattelee sitä näin jälkikäteenkin.

Lukunäyte sivulta 7:
Chilipaprikan tulisuutta voi arvioida myös sen muodon perusteella. Mitä leveämmät  "hartiat", sen miedompi chili. Esimerkiksi kaikille tutussa makeassa paprikassa ei ole lainkaan poltetta mutta hyvin ohut, pikkuruinen linnunsilmächili on hyvin tulinen.

Pirullisen kuuma chilikirja Adlibriksessä ja Moreenin sivuilla.

Harwood, Michael: Pirullisen kuuma chilikirja (The Ultimate Insanely Super Hot Chilli Pepper Cookbook, 2009). Suomentanut Kiti Szalai. Moreeni, 2010.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat 3 – Verivala

L. J. Smithin alkuperäinen Vampyyripäiväkirjat-trilogia on nyt julkaistu kokonaan suomeksi. Tuorein sarjan julkaisu on Verivala, joka sekin on julkaistu alkukielellä jo vuonna 1991. Vaikka en pitänytkään sarjan ensimmäisestä osasta, kaksi jälkimmäistä kirjaa nostavat kuitenkin Vampyyripäiväkirjat varsin hyväksi sarjaksi.

Verivala jatkaa siis kertomusta Elenasta, joka on rakastunut Stefaniin, vampyyriin. Stefan on vampyyriksi varsin hyvätapainen ja tietysti hyvän näköinen. Elenan ympärillä pyörii myös Stefanin veli, Damon, jonka moraali on aivan toisenlainen. Elenan kotikaupungissa tapahtuu outoja asioita, joista syytetään Stefania, mutta pian selviää, että tapahtumien takan onkin ehkä joku – tai jokin – toinen. 

Kuten edellisen kirjan kohdalla totesin, sarja pitää arvioida kokonaisuutena, sillä se on mielestäni oikeastaan vain yksi tarina, joka on jaettu kolmeen osaan. Kaksi ensimmäistä osaa loppuu jonkinlaiseen cliffhangeriin, mutta ne ovat kuitenkin vain osa koko kertomuksen draaman kaarta. Seuraavissa kirjoissa tarina jatkuu näistä kohdista ilman mitään sisäänajoa.

Varsinainen tarinan huippu saavutetaan vasta tässä Verivalassa, joka oli viihdyttävää luettavaa. Kirjan alku oli hieman outo ja etäinenkin, mutta sen jälkeen kirjaa oli ahmittava vauhdilla eteenpäin. Kirjassa olisi ollut potentiaalia nousta paremmallekin tasolle, sillä jotkin asiat jäivät aika hatariksi ja ilman selityksiä. Kokonaisuutean pidin kuitenkin Vampyyripäiväkirjat-trilogiasta huomattavasti enemmän kuin ensimmäisen kirjan perusteella ajattelin.

Elenan henkilöhahmo käy kirjasarjassa läpi suuren muutoksen. Ensimmäisessä kirjassa Elena on itsekäs ja ylpeä pikkukaupungin prinsessa, mutta hän joutuu pian kasvamaan aikuiseksi ja ottamaan vastuuta ensin ystävistään ja sen jälkeen myös muista ihmisistä. Tämä onkin mielestäni kirjojen parasta antia. Pidän myös siitä, että Elenasta ei kuitenkaan missään vaiheessa tehdä täydellistä, vaikka hän kehittyykin aimo harppauksin.

Verivala jätti minut vähän hämmentyneeksi siitä, miten tarina voi tästä vielä jatkua. Tämän kirjan loppuhuipennus oli nimittäin aika lopullinen. Mutta koska kyse on kuitenkin yliluonnollisesta kirjasta, löytynee jatkoon varmasti jokin toimiva ratkaisu. Ainakin toivon niin, sillä tämä kolmen Vampyyripäiväkirjan kokonaisuus on sen verran toimiva, ettei sen soisi saavan huonoa jatkoa.

Syksyllä ilmestyy Vampyyripäiväkirjojen kaksi seuraavaa osaa, Pimeän piiri ja Uusi aika: Suden hetki. Niiden jälkeen on olemassa vielä kaksi osaa Uusi aika -trilogiaa. Ilmeisesti kirjoja on kuitenkin tulossa vielä lisää, sillä Wikipedian (sisältää juonipaljastuksia) mukaan Smith on tehnyt sopimuksen vielä kolmesta kirjasta, mikä nostaisi kirjojen kokonaismäärän kymmeneen.

Lue myös arvioni sarjan kahdesta edellisestä osasta, Korpinmustasta ja Sielunkumppanista.

Lukunäyte sivulta 27:
Matt oli piiritetty. Kolmikko hivuttautui hänen ympärilleen epäinhimillisen viehkeästi ja luontaisen uhkaavasti.
Stefan haistoi Mattin pelon. Se oli samankaltaista pelkoa kuin kaniinit tuntevat kettua ja hiiret pöllöä kohtaan. Ja Matt oli aivan oikeassa pelätessään. He olivat saalistajia, ja hän oli saalis. Heidän tehtävänään oli tappaa hänet.

Verivala Adlibriksessä ja Otavan sivuilla.

Smith, Lisa Jane: Vampyyripäiväkirjat 3 – Verivala (Vampire Diaries: The Fury, 1991). Suomentanut Joel Kontro. Otava, 2011.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Taisin vahingossa vähän huijata tuossa edellisessä kirjoituksessani, kun väitin, että minulla on poikkeuksellisesti luvussa vain yksi kirja. Olin näköjään ihan unohtanut, että luin myös tätä Jaana Kapari-Jatan Pollomuhku ja Posityyhtynen -kirjaa. Kirja on kulkenut laukussani jonkin aikaa, ja olen lueskellut sitä suurella mielenkiinnolla silloin tällöin.

Jaana Kapari-Jatta tuli muutama vuosi sitten tutuksi lähes kaikille kirjoja lukeville suomalaisille, sillä hän suomensi Harry Potter -kirjat. Samalla Kapari-Jatta tuli tehneeksi myös suuren palveluksen kääntäjille, sillä Pottereiden myötä yleisö kiinnostui ihan uudella tavalla kääntämisestä. Pottereiden suomentaja joutuikin aikamoiseen pyöritykseen ja suurten odotusten kohteeksi aina, kun uusi käännettävä kirja julkaistiin. Pollomuhku ja Posityyhtynen on Jaana Kapari-Jatan kirjoittama kirja, jossa hän pohtii (työ)suhdettaan Potter-kirjoihin.

Pollomuhku ja Posityyhtynen vastaa moniin Harry Potter -fanien kysymyksiin, mutta kirjassa on runsaasti tietoa myös kirjojen kääntämisestä sekä Jaana Kapari-Jatan ajatuksia kirjoista, kääntämisestä ja elämästä yleensäkin. Kapari-Jatta kertoo kirjassa muun muassa siitä, miten hän ryhtyi kääntäjäksi ja sai Potterit käännettäväkseen. Hän kertoo myös, miten on päätynyt joihinkin keksimiinsä sanoihin tai nimiin ja kertoo käännösprosessin kulusta.

On ilahduttavaa lukea, miten paljon Potter-kirjojen suomentaja on voinut pyöritellä sanoja ja muokata tekstejään. Epäilen, etteivät kaikki kääntäjät ole ihan yhtä onnellisessa asemassa. Uskon nimittäin, että jokainen kääntäjä haluaisi tuottaa mahdollisimman hyvän käännöksen, mutta aina siihen ei vain yksinkertaisesti ole mahdollisuutta ajan ja rahan puutteen takia.

Pollomuhku ja Posityyhtynen on ehkä kirjoitettu nuorille, mutta siitä nauttii varmasti jokainen Potter-fani sekä kielestä ja kääntämisestä kiinnostunut kirjojen ystävä. Ihailen suuresti sitä taitoa ja paneutumista, jonka Kapari-Jatta on laittanut Potter-kirjoihin. Siksi olikin niin mukavaa lukea siitä, millaista työtä esimerkiksi sanojen ankeuttaja tai kilokielimelli takana on ollut.

Lukunäyte sivulta 13:
Kirjoitan aina ensin kansilehden: kirjailijan nimen, kirjan nimen (sen suomennos on yleensä tässä vaiheessa valmis) ja niiden alle itseni suomentajaksi. Tämä on sellainen taika, joka antaa minulle voimaa tai oikeastaan rohkeutta ruveta kirjoittamaan suomeksi sitä, minkä J. K. Rowling on kirjoittanut englanniksi, sillä tavalla, jolla otaksun että J. K. Rowling olisi kirjoittanut, jos olisi kirjoittanut suomeksi. Se nimittäin on suomentajan tehtävä pähkinänkuoressa.

Pollomuhku ja Posityyhtynen Adlibriksessä ja Tammen sivuilla.

Kapari-Jatta, Jaana: Pollomuhku ja Posityyhtynen. Tammi, 2008.

torstai 5. toukokuuta 2011

Kiire on lukemisen vihollinen

Tuntuu siltä, että viime aikoina on ollut koko ajan kiire. Kiire töissä, kiire tehdä kevään opinnot loppuun ja kiire viikonloppuna sinne ja tänne. Kiireessä minun on vaikea lukea. En ole koskaan ollut kovin hyvä lukemaan pienissä pätkissä. Minulle lukeminen on ennemminkin sellaista, että kirjaan saa uppoutua pitkäksi aikaa. Vartin lukutauko saa minut rauhattomaksi.

Olen opetellut työmatkalukemisen vasta tässä parin vuoden aikana. Samoin kuin odotushuonelukemisen, jota voi harrastaa odottaessaan vuoroaan vaikka hammaslääkärille. Työmatkani kestää bussilla puolisen tuntia, joten kyllä siinä ehtii jo aika hyvin uppoutua tarinaan. Kun oikein hyvä kirja on käsissä, tekisi kyllä mieli ajaa pysäkin ohi ja jatkaa lukemista. Työpäivän jälkeen on välillä liian vaikea lukea, silloin tulee usein vain tuijotettua tyhjyyteen.

Lukurintamalla onkin ollut hiljaista, ja olen nyt lukenut poikkeuksellisesti vain yhtä kirjaa. Se on Claudie Gallayn upea Rakkaus on saari, joka on lukupiirikirjana. En ole sitä vielä saanut loppuun, mutta olen hyvin vaikuttunut kirjasta. Pitää siis pian ottaa myös Tyrskyt luettavaksi. On minulla pari tietokirjaa myös luettavana, joista esimerkiksi Sinikka Piipon Elinvoimaa mausteista on mahtava. Samoin olen ihaillut paria käsityökirjaa, mutta niistä enemmän vähän myöhemmin. 

Onneksi on mukavia kirjallisia asioita tapahtumassa kiireestä huolimatta. Tänään on lukupiiri minun luonani, mikä kyllä aiheutti tuttuun tapaan ostos- ja siivouskiirettä. Ensi viikolla on Gummeruksen järjestämä Kukanpäivän kutsut, jonne ilokseni pääsen mukaan kuulemaan syksyn kirjoista ja tapaamaan ainakin paria muuta kirjabloggaria.

Ja kunhan saan viimeisen esseen kirjoitettua toivottavasti nyt viikonloppuna, on minulla taas aikaa lukea. Paitsi tietysti aivojen takalokerossa kaihertaa se gradu, joka on jumittunut ajatus- ja aineistonkeruuvaiheeseen. Innostusta siihen aion etsiä parista graduoppaasta, jotka varasin kirjastoon. Lukemistahan sekin on.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Gena Showalter: Nautinnon kirous – Manalan valtiaat 3

Nocturne-kirjoja julkaistaan aina kaksi joka kuukausi, ja huhtikuussa ilmestyi Maggie Shaynen Hämärän muistojen lisäksi tämä Gena Showalterin Manalan valtiaat -sarjan kolmas osa, Nautinnon kirous. Se olikin näistä kahdesta kirjasta paljon enemmän minun makuuni.

Nautinnon kirous kertoo kolmannesta jumalten soturista, joka sai Pandoran lippaan avaamisen takia sisälleen demonin. Tällä kertaa tutustutaan Reyesiin, joka kantaa kivun demonia. Demoni saa nautintoa ainoastaan kivusta, minkä takia Reyes satuttaa itseään säännöllisesti ja elää yksinäisyydessä. Jo aikaisemmissakin kirjoissa vilahtanut nuori nainen, Danika, on kuitenkin muuttunut soturille lähes pakkomielteeksi. Kun Danika on vaarassa, Reyesin on autettava naista.

Kirjan päähenkilöistä oli aika helppo pitää, sillä esimerkiksi Danika on ollut näistä sotureihin rakastuneista naisista ehkä kaikkein samaistuttavin. Vaikka Nautinnon kirouksessakin taisteltiin omia tunteita vastaan, oli siihen kuitenkin selkeä syy. Reyes on nähnyt, miten hänen demoninsa on vaikuttanut naisiin aikaisemmin, ja on tullut sen vuoksi varovaiseksi.

Kirja oli jännittävä ja vauhdikas, ja sitä oli muutenkin kiva lukea. Ja mikä parasta, Nautinnon kirous pääsi jopa yllättämään asialla, jota en ollut ollenkaan arvannut. Kirjassa selvisi myös tärkeitä asioita Pandoran lippaan etsimisestä ja demonisotureiden vihollisten johtajasta. Luulen, että tämä kirja nousi suosikikseni sarjan toistaiseksi julkaistuista osista.

Manalan valtiaiden neljäs osa, Pimeyden kuiskaus, julkaistaan toukokuun puolivälissä. Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista, Yön kirous ja Pimeyden suudelma.

Lukunäyte sivulta 80–81:
Reyesin korvissa naksahti ja suhahti, kun uusi luoti osui häneen, tällä kerta reiteen. Jalat tutisivat heikotuksesta, mutta hän sai pysyttyä pystyssä. Veri virtasi, demoni lauloi onnesta, ja Reyes katsoi ympärilleen huoneessa. Danika makasi sidottuna ja liikkumattomana sängyllä. Hänen vierellään seisoi mies, joka tärisi osoittaessaan Reyesiä aseella.

Nautinnon kirous Harlequinin sivuilla.

Showalter, Gena: Nautinnon kirous – Manalan valtiaat 3 (The Darkest Pleasure – Lords of the Underworld 3, 2008). Suomentanut Eeva Parviainen. Harlequin, 2011.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...